257 vuotta sen jälkeen, kun ensimmäiset köysintekijät olivat ottaneet radat käyttöön tällä paikalla, viimeistenkin köysintekijöiden oli pakattava tavaransa ja lähdettävä alueelta. Sillä välin vähäisesti rakennetusta radat ympäröivästä alueesta oli tullut tiiviisti rakennettu suurkaupungin kaupunginosa, jossa oli vuokrakasarmeja, kaupallista toimintaa, tehtaita ja huvittelupaikkoja, jotka olivat tiiviisti köysitehtaan alueelle rakentuneet – ja tämä kaikki muutamassa vuosikymmenessä:
Ranskalaisten lähdettyä "tulessa ja liekeissä" vuonna 1814 maaseutumainen niin sanottu Hampurin vuori muuttui vauhdilla viralliseksi ja tiiviisti rakennetuksi esikaupungiksi St. Pauliksi: Vuoteen 1820 mennessä jälleenrakennus oli valmis, vuonna 1833 alue sai virallisesti ja kirkkonsa mukaan nimen "St. Pauli". Vuonna 1840 Spielbudenplatzin puiset markkinakojut (siitä nimi) olivat kadonneet kiinteiden talojen tieltä, joissa yleisö viihtyi pääsymaksua vastaan. Vuodenvaihteessa 1860/61 Millerntorin porttisulku lopulta romutti ratkaisevan taloudellisen jarrun: Jos tähän asti pimeän laskeuduttua kulku oli ollut suljettu ja avautui vain kalliista "porttimaksusta", nyt saattoi kulkea sisään ja ulos ympäri vuorokauden – ja vieraat eivät enää paenneet "porttisulkupaniikissa" Millerntorin porttikelloa. Satamasta tuli "portti maailmaan" ja tekniset innovaatiot, kuten höyrylaivaliikenne, olivat menestyksen tiellä – ja teräsköydet syrjäyttivät köysintekijöiden tuotteet.
Kasvava Hampuri oli jo 1870-luvulla kiinnostunut köysintekijöiden alueesta rakennusmaana. Mutta sitä ei saatu helposti: Köysintekijät vaativat korvausta, mistä syttyi vuosien oikeusriita kaupungin kanssa – joka lopulta ratkesi köysintekijöiden hyväksi.
Toukokuussa 1883 köysintekijöiden luku St. Paulissa päättyi. Uusi aika oli alkanut ja kaupunginosa oli tiiviisti asuttu.
Vuonna 1885 entiselle köysintekijöiden alueelle valmistui ensimmäinen rakennus: Koulu St. Paulin lapsille. (Nykyään koulumuseo).